Villivadelman matka puutarhaan
Villivadelman aromikkaita marjoja ihmiset ovat varmasti rakastaneet vuosituhansia, jo paljon ennen kuin puutarhalajikkeet syntyivät ja siirtyivät puutarhoihimme. Villin vadelman satoisuus ja herkullinen maku saavat veden kielelle jo pelkästä ajatuksesta. Siinäpä syy vadelman voittokulkuun ja tuottajien kiinnostus puutarhalajikkeiden kehittämiseen.
Tiheä kasvusto ja terävät piikit ovat vadelman tehokas torjuntastrategia ei-toivottuja herkuttelijoita, kuten meitä ihmisiä vastaan. Meistähän ei ole vadelman menestymiselle mitään hyötyä. Mutta linnuille tiivis kasvusto voi olla mitä mainioin suojapaikka ja yltäkylläinen ruokapöytä perheen perustamista silmällä pitäen. Vadelmakasvustossa elelee monilukuinen hyönteislajisto, joka on mitä mainioin proteiinilähde pikkulinnuille ja niiden poikasille. Eikä vadelmallakaan ole mitään sitä vastaan, että linnut herkuttelevat sen punaposkisilla marjoilla. Leviäväthän siemenet lintujen matkassa aina uusille sijoille. Win-win.
Lajina vadelma on jo muinoin valinnut strategiansa kilpailussa elintilasta ja lisääntymisen varmistamisessa. Sen juuret ovat monivuotisia, mutta versot kasvavat kaksivuotisina.
Napakat oksat kasvavat ensimmäisenä vuonna pituutta, jotka haarovat ja tuottavat satoa vasta seuraavana vuonna. Marjoneet versot kuolevat syksyllä, mutta juurakosta ponnistaa jo kesällä uusia ensimmäisen vuoden kasvuversoja. Tästä kaksitahtisuudesta seuraa pian läpipääsemätön ryteikkö, jossa on paljon sekä eläviä että kuolleita oksia. Ryteikkö suojaa sekä vadelmaa itseään tunkeilijoilta, mutta on samalla elinpiiri monilajiselle eliöstölle.
Kesytyksen alku
Ei olekaan ihme, että vadelmakasvustoja siirrettiin jo varhain puutarhoihin, jossa niiden piikkipöheikköjä on helpompi hillitä. Puutarhassa satoa tuottaneet oksat voitiin poistaa jokaisesta pensaasta erikseen, jolloin uudet versot saivat tilaa kasvaa ja kypsyttivät helpommin poimittavaa satoa. Kun lajikkeita alettiin jalostaa, kasvustoa hoidettiin ja yhä edelleen hoidetaan aivan samaan tapaan. Satoa tuottaneet versot poistetaan uusien oksien tieltä.
Uusia vadelmalajikkeita kehitetään jatkuvasti. Jalostustyön keskiössä on tietenkin maku. Sitä voi puutarhavadelmissakin jo pitää herkullisena, vaikka sen intensiivisyys ei olekaan aivan villin isosisaruksen luokkaa.
Toinen tärkeä kehityskohde on marjojen käsiteltävyys. Marjojen pehmeä kuori on vadelman suutuntumalle tärkeä ominaisuus, jota ei haluta täysin poistaa. Ohut kuori katoaa hilloon eikä marjasta jää paljon hukkaan mehustettaessa. Pehmeäkuorisena se kuitenkin mehustuu helposti käsittelyssä ennenaikaisesti. Kotipuutarhassa se ei ehkä ole kynnyskysymys, mutta erityisesti teollinen tuotanto hyötyy käsittelyä paremmin kestävistä marjoista.
Villivadelmilla on jalostustyöstä huolimatta yhä yksi lyömätön etu puolellaan. Niiden makean voimakasta aromikkuutta ei ole onnistuttu aivan samanlaisena toistamaan puutarhavadelmissa. Kun marjan koko on jalostuksella saatu kasvamaan jopa 3–5-kertaiseksi villimarjaan verrattuna, on maussa jotain menetetty. Niinpä villivadelmilla on yhä edelleen vankka fanikunta, onhan se yksi satoisimmista ja maukkaimmista luonnonmarjoistamme.
Ajoituksen mestareita
Vadelman menestysstrategiaan kuuluu kukinnan ajoitus. Se kukkii pitkään kesäkuussa, osin vielä heinäkuussa, eikä halla juuri satoa uhkaa. Pitkä kukinta-aika suojelee myös muilta säiden vaihteluilta. Satoa saadaan, vaikka osaa kukinta- tai kypsymisajasta vaivaisivatkin pölyttäjien puute, kuivuus, sateet tai viileys.
Nupuissa voi kasvaa myös vattukärsäkkään toukka eikä sen asuttamasta nupusta kukkaa muodostu. Syysvadelmat ovat ratkaisseet tämän ongelman kukkimalla kesälajikkeita myöhemmin, jolloin kärsäkkäät eivät enää ole munintapuuhissa. Syysvadelmat kannattaa istuttaa puutarhan lämpimimmälle paikalle, jotta marjat ehtivät kypsyä. Ne ajelevat ikään kuin kaksilla rattailla, sillä jos viileänä kesänä syysvadelmat eivät ehdi kypsyä, tuottavat samat versot kuitenkin uuden sadon keväällä.
Muita vierellä kulkijoita
Vadelmalla vierailevat vattukärsäkkään lisäksi monet muutkin pikkuvipeltäjät. Vadelman kukat ovat ulkonäöltään vaatimattomia, mutta sitäkin innokkaammin kimalaiset ja muut pölyttäjät ahkeroivat niissä pölytyspuuhissa. Vadelmalla pölytettävää riittää, sillä kukat ovat täynnä heteitä ja emejä. Pölyttäjät saavat palkaksi työstään mettä ja siitepölyä, mutta vadelmia hyödyntävät monet muutkin hyönteiset, jotka jättävät jälkensä kasvustoon tai marjoihin.
Esimerkiksi vattukuoriainen vahingoittaa kukkia ja nuppuja ja sen toukalle maistuvat marjat. Vattukuoriainen onkin monelle marjastajalle tuttu toukka, joka piilottelee marjan kukkapohjuksessa.
Puutarha- ja villivadelman elo naapuruksina ei aina ole kovin hedelmällistä, sillä villilajin vaivat siirtyvät helposti viljelmälle. Vadelman lehtikirvat levittävät virustautia ja varsissa elävien tuholaisten tekemät haavaumat saattavat päästää taudinaiheuttajia, kuten versotautia, kasvustoon.
Jos mahdollista, villit vadelmat kannattaakin hävittää nurkilta ennen puutarhalajien istuttamista.
Vadelman viljelyssä on joitakin muitakin sudenkuoppia, mutta niistä monet voi selättää pienin toimin ja huolellisuudessa kasvupaikan valinnassa ja istutuksessa. Näistä nikseistä kerromme erillisessä oppaassa: Lue lajikkeiden valinnasta ja istutuksesta.
Satoa makoisimmillaan
Makoisa ja runsas sato palkitsee vaivannäön, mutta muutamaa niksiä sadonkorjuussakin on hyvä noudattaa:
Varaudu poimimaan marjat heti, kun ne ovat kypsyneet. Silloin ne ovat maukkaimmillaan ja laadultaan kiinteimmillään. Vadelma on rakenteeltaan pehmeä ja ylikypsyy nopeasti, jolloin se myös putoaa vikkelästi maahan. Jos marja ei irtoa helposti kukkaperästä, se on vielä raaka ja kannattaa jättää kypsymään.
Marjat eivät kypsy kaikki samaan aikaan, sillä kukkiakin muodostuu pitkään. Tarkkaile kypsymistä ja varaudu poimimaan marjoja muutaman päivän välein. Ensimmäiset marjat voivat kypsyä, kun viimeiset kukat vasta houkuttelevat pölyttäjiä.
Kerää marjat hellävaraisin ottein ja laakeaan astiaan matalaksi kerrokseksi. Alimmat marjat mehustuvat helposti painon alla. Eihän se tosin haittaa, jos niistä on tarkoitus tehdä mehua tai hilloa. Miten sitten aiotkin käsitellä sadon, tee se nopeasti, sillä marjojen laatu kärsii odottelusta tuota pikaa.
Hyödynnä lehtiäkin:
Kuivata tai pakasta myös vadelman nuoria lehtiä. Ne voi myös hiostaa ennen kuivaamista, jolloin niiden maku voimistuu. Lehdistä saat oivallista ja maukasta yrttiteetä tai -hauduketta. Mausta mieleisesi teelaatu vadelman marjoilla tai vadelmahillolla, jolloin saat maustettua teetä. Kun haudutat vadelman lehtiä yksin tai yhdessä muiden yrttien kanssa, saat hauduketta. Kokeilemalla löydät itsellesi mieluisan sekoituksen.
Lehtien hiostaminen:
Anna lehtien nahistua muutama tunti poiminnan jälkeen ja pöyhi niitä aika ajoin. Pyörittele nahistuneita lehtiä käsien välissä rulliksi ja laita rullat tiiviisti kannelliseen purkkiin. Pidä purkit 2–3 vrk lämpimässä paikassa, esimerkiksi vesihauteessa. Hiostumiselle sopiva lämpötila on n. 40° C, korkeintaan 50°. Lämmössä lehdet tummuvat. Kuivata lehdet lopuksi rapeankuiviksi ja pakkaa ilmatiiviisti.
Hiostaminen ennen kuivaamista voimistaa vadelman lehtien aromikkuutta. Vadelman lehdet ovat maukkaita tuoreena tai hiostamattakin kuivattuna, mutta haudukkeen tuoksussa on enemmän lehtivihreän tuntua kuin hiostetuista lehdistä tehdyssä haudukkeessa.
Pikkulapsien ja raskaana olevien on Ruokaviraston ohjeistuksen mukaan syytä välttää yrttihaudukkeita, koska niiden vaikutuksista ei ole tutkittua tietoa
Kasvitieteellistä
Vadelman hedelmä on kerrannaisluumarja. Siinä monta pientä hedelmää on kasvanut yhteen ja niissä jokaisessa on yksi kovakuorinen siemen. Luumarjoja ovat myös mm. kirsikan ja luumun hedelmät.
Vadelmat (Rubus idaeus) kuuluvat Rubus-sukuun eli vatukoihin. Samaan sukuun kuuluvat mm.
- karhunvatukat Rubus Karhunvatukka-Ryhmä (fruticosus)
- tuoksuvatukka Rubus odoratus
- hilla eli lakka eli muurain Rubus chamaemorus
- lillukka Rubus saxatilis
- mesimarja Rubus arcticus
